Synkiöksi syntynyt?

Toiveaiheena lupasin kirjoitella pidemmällä kaavalla pohdintojani mielen ääreltä, sieltä synkemmästä ja syvemmästä päädystä.

Minä ja masennus

Hypätään suoraan sinne altaan syvään päähän ja lähdetään liikkeelle alusta.

Ensimmäinen tiedostamani kosketus masennukseksi luokiteltavaan tunnemaailman häiriöön sijoittuu yläasteelle 8.-9. luokalle. Koulukiusaamisen seurauksena olin hyvin ahdistunut ja muistan ajatelleeni eräänä aamuna koulumatkalla, että rekan alle hyppääminen olisi varmaankin hyvä keino päättää tämä tuskainen olotila.

Muistan, että minulla oli myös vaikeuksia nukahtaa iltaisin, mutta on vaikea sanoa oliko ongelma ahdistuksessa ja stressissä vai alkoiko unirytmini vain muodostua siinä iässä iltavirkkuuteen muutenkin.

Tässä kohtaa löysin myös metalli musiikin ja purin ahdistustani luukuttamalla mm. In Flames yhtyeen System nimistä kappaletta sekä Lacuna Coil yhtyeen Falling Again kappaletta. Näiden lisäksi tietenkin myös kaikessa synkkyydessään Sentencedin Excuse Me While I Kill Myself sisältyi sen ajan soittolistaan.

Tuolloin, 9. luokan keväällä, vuonna 2002 kävin myös ensimmäisen kerran juttelemassa psykologin kanssa nuorisovastaanotolla. En muista käynneistä oikeastaan mitään, ainoastaan sen missä vastaanotto sijaitsi ja että koin siitä olleen kyllä apua.

Seuraava mieleeni piirtyvä ahdistuksen ja jopa masennuksen täyttämä jakso sijoittuu työelämään. Aloitin 2007 vuoden alussa palkkatuetun työkokeilun päivätoimintakeskuksessa avustajana ja sen jälkeen työskentelin kyseisessä paikassa kolme lukuvuotta määräaikaisilla sopimuksilla. Kolmantena vuonna aloin voimakkaasti kokea olevani aivan väärässä paikassa. Ahdistuin ja miettin mitä muuta työtä hakisin, jotta ei tarvitsisi palata enää seuraavana syksynä. Haaveilin jopa myyväni koko omaisuuteni ja lähteväni reppureissaamaan. En kuitenkaan uskaltanut toteuttaa haavetta. Todennäköisesti kyse oli lopulta vain niin sanotusta pakofantasiasta. Tahdoin päästä pakoon omaa elämääni ja ahdistustani.

Ehkä jopa hiukan tragikoominen seikka mainita tähän väliin, mutta ennen tätä ahdistusten kevättä 2010 olin elänyt pari vuotta melko myrkyllisessä avoliitossa ja henkilökohtaisessa elämässä siis oli ollut melko ahdistava ja raskas ajanjakso, kunnes päätin kyseisen suhteen vuoden 2009 lopulla. Kenties tuossa kohtaa aloin laajemminkin pohtia elämääni ja mitä siltä tahdon, joka sitten johti myös tähän työstä ahdistumiseen.

Pois pääsyä ei lopulta kauaa tarvinnut miettiä, kun keväällä määräaikaisen sopimuksen päättyessä minulle kerrottiin, että töitä ei enää syksyksi tarjottaisikaan. Kesällä etsin siis uusia töitä. Pääsin koulunkäyntiavustajaksi ja iltapäivätoiminnan ohjaajaksi vain todetakseni, että se oli vielä vähemmän minun juttuni. Minua pyydettiin kyllä lukuvuoden päätteeksi jatkamaan syksyllä, mutta olin niin ahdistunut tuosta yhdestä vuodesta, että kieltäydyin kunniasta ja ilmoitin myös TE-toimistossa, että en aio enää työskennellä lasten kanssa ja haluan vaihtaa kokonaan alaa, en vain tiennyt minne. Päädyin tätä pohdiskelemaan 2011 syksyllä sitten nuorisotoimen sisustustyöpajaan ja 2012 hainkin taas opiskelemaan ja oli taas helpompi hengittää.

Seuraavaksi hypätään vuoteen 2015, mutta siihen pieni alustus. Valmistuin opinnoistani keväällä 2014 opinnoistani Lahdessa ja aloin etsiä töitä ja asuntoa Helsingistä. Olin tapaillut kevään ajan Helsingissä asuvaa tyyppiä joka sitten syksyllä ehdotti, että muuttaisin ainakin väliaikaisesti hänen luokseen, koska töitä olisi helpompi saada, kun asuu jo Helsingissä ja asunto olisi helpompi saada kun olisi töitä.

Näin toimittiin lokakuussa ja elämäni siirtyi Helsinkiin ja pääsinkin sitten TE-toimiston kautta kurssille, johon sisältyi työharjoittelu. Suhde kuitenkin alkoi rakoilla hyvin pian ja keväällä 2015 lopulta päätin suhteen ja sain onneksi aika pikaisella aikataululla asunnon ja muutin pois. Kumppanin toiminta suhteessa oli rikkonut minua henkisesti ja eromme jälkeen sain myös kiertoteitse tietää hänen kirjoittaneen näkemyksiään suhteestamme blogiin, jonka luin ja josta minulle selvisi asioita, joita hän erokeskustelussamme oli jättänyt kertomatta. Hän myös maalasi asiat itselleen edulliseen valoon. Tarinoissaan hän vain yritti minut pelastaa ja minä valehtelin tai tahallaan jätin kertomatta asioita, mikä ei pitänyt paikkaansa.

Kesällä hukutin surujani alkoholiin siinä määrin, että aloin jo itsekin huolestua siitä, miten hyvin maistui ja hyppäsin lopulta jarrupolkimelle alkusyksystä. Sitten sainkin onnellisten sattumien kautta pari eri keikkatyötä ja aloin pitää itseni kiireisenä täyttämällä kalenterini sanomalla joo kaikkeen mitä tarjottiin. Oli kova tarve näyttää, että minua kannattaa työllistää, koska en ole koskaan ollut erityisen hyvä hakemaan töitä.

Myös vuosi 2016 meni samassa keikkaduunirallissa. Sen lisäksi oli uusi orastava suhde nykyisen kumppanini kanssa. Hengailin vuoden alkupuoliskosta kaiken vapaa-aikani hänen luonaan, mutta heinäkuussa suhde kariutui, koska itse olin vielä melko rikki edellisestä suhteesta ja kumppanilla oli omassa elämässään sellainen tilanne, että suhteen ylläpitäminen oli molemmille melko raskasta. Surin suhteen kariutumista enemmän kuin minkään suhteen kariutumista koskaan aiemmin ja loppuvuoden hukutin itseäni vielä enemmän töihin ja täyttäessäni joulukuussa 30 vuotta oli syntymäpäivälahjana aivan järkyttävä flunssa ja pohjaton uupumus.

2017 vuonna aloinkin sitten sanoa työkeikoille myös ei, enkä täyttänyt kalenteriani enää yhtä pullolleen. Nousin sängystä lähinnä pakon edessä, eli käytännössä töihin ja muiden kanssa sovittuihin menoihin, mutta muuten makasin lamaantuneena kotona. Olin sekä fyysisesti, että henkisesti uupunut. Yksin kotona olin voimaton ja surullinen.

2017 joulun aikana päädyimme viestittelemään uudelleen kumppanini kanssa ja 2018 vuodenvaihteessa tapasimme pitkästä aikaa. Tunne oli kuin olisin palannut pitkän matkan jälkeen kotiin. Olin kuitenkin aluksi hyvin varovainen, enkä tyrkyttänyt seuraani liikaa. Olin myös edelleen masentunut, mutta maaliskuussa yhtenä yönä kirjoitin viestin terveysasemalleni, jossa kerroin tilanteeni ja kirjoitin, että vuosia olen omillani kaiken kanssa pärjännyt, mutta nyt en enää osaa nousta täältä ilman apua, tie on noussut pystyyn.

Pääsin lääkärille ja sain lähetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Siitä se vyyhti alkoi sitten purkautua pikkuhiljaa ja tämä kaikki diagnosoitiin lopulta nimillä määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö sekä toistuva masennus, kun sain lopulta lähetteen kuntoutuspsykoterapiaan.

Masennusta, ahdistusta, uupumusta vai identiteetin kriisi?

Kuten ehkä tarinastani voi nähdä, ovat ahdistukset ja masennukset liittyneet aina jonkinlaiseen identiteetin kriisiin. Olenkin itse aina ajatellut potevani ensisijaisesti jonkinlaisia eksistentiaalisia kriisejä sekä maailmantuskaa. Tähän liittyen bongasin vastikään Helsingin Sanomissa heinäkuussa julkaistun timantti-artikkelin, jossa todettiin, että “Nuorten aikuisten mielenterveyskriisi on identiteetin kriisi.” En siis ole edes ollut lainkaan harhateillä määrittäessäni omat haasteeni nimenomaan tälle alueelle.

En ole tuntenut itseäni, en ole tiennyt kuka olen, millainen olen tai mitä haluan elämältäni. Olen tuntenut liian usein olevani perustavanlaatuisesti vääränlainen ja riittämätön, kelpaamaton. Se on johtanut siihen, että olen kokenut tarvetta todistaa olevani hyvä ja riittävä venyttämällä omia rajojani muiden hyväksi. Rajoja joista en omannut aktiivista tietoisuutta. Mutta tietenkin ihmisen jaksamisella on jonkinlainen raja, tiedosti sitä itse tai ei.

Kun rajojaan ei itse hahmota, niitä on helppo rikkoa ja ylittää kunnes se ultimaattinen raja tulee vastaan ja ihminen joko napsahtaa tai loppuviimein romahtaa paineen alla. Ihmisten käytöksen suhteen napsahdusrajalle on ollut sentään lyhyempi matka. Työn suhteen sen sijaan olen vaikeasti työllistyvänä kokenut aina olevani alisteisessa asemassa, koska työllä saa kuitenkin leveämpää leipää ja edes jonkinlaisen mahdollisuuden arvostukseen.

Aloitin psykoterapian lopulta 2019 alussa. Terapiassa ensimmäinen vuosi käytettiin arvotyöskentelyyn ja ajatusmallien päivittämiseen käyttäen Joustava mieli nimistä kirjaa työskentelyn selkärankana. Sen avulla aloin pikkuhiljaa ymmärtää itseäni ja tutustua itseeni ihmisenä. Saman vuoden syksyllä myös vaihdoin lopulta keholle raskaaksi käyneet keikkatyöt määräaikaiseen kokopäivätyöhön, jonka satuin saamaan tuttavan suosituksella. Muutos pelotti ihan todella ja kun puolen vuoden määräaikaisen työsuhteen loppumetreillä minulle tarjottiin vakituista sopimusta, jouduin miettimään asiaa ja käymään keskustelut niin itseni, kuin terapeutinkin kanssa asiasta.

Työ oli hektistä ja uutta asiaa oli niin paljon, että olin aika väsynyt jo toisen terapiavuoden alkaessa ja toinen vuosi menikin pitkälti siihen, että terapeutti toisteli lähes joka käynnillä sitä miten on "aika paljon kaikkea tuossa sinun paletilla". Yritin aloittaa uuden työn lisäksi vapaa-ajalla kaikenlaista enkä saanut mitään vietyä loppuun. Terapeuttini toisteli väsymättömästi, että olisi syytä priorisoida ja valita joku asia minkä kokee eniten omakseen johon sitten keskittyy, ettei ole jatkuvasti vain kasa keskeneräisiä asioita aiheuttamassa epäonnistumisen kokemuksia ja stressiä. Oivalsin oikeastaan vasta vuoden loppupuolella mitä terapeutti oli yrittänyt koko vuoden sanoa.

Kolmas vuosi terapiassa... Tuntui menevän sikäli vähän harakoille, että olin aika poikki sekä töistä että terapiasta. Elämä oli ajautunut jonkinlaisessa survival modessa operointiin, koska työ oli jatkuvaa muutosta ja uuden opettelua ja kiirettä. Muutosneuvottelua ja lakkoa ja vaikka mitä ehti tapahtua kolmannen terapiavuoden aikana. Myös Vastaamon tietomurtokaaos iski samana vuonna päin naamaa ja terapeutti vaihtoi Väestöliitolle ja minä tietenkin mukana. Terapia-aika meni siis oikeastaan kaikenlaisista aktiivisista kriiseistä selviytymiseen. Hyvä kai niin.

No mitenkäs nykyään?

No ei minusta tervettä ja täydellistä tullut terapiankaan myötä. Edelleenkin innostun asioista ja kasaan itselleni asioita joita en lopulta saa tehtyä. Opettelemista siis riittää tässä elämässä.

Töissä oikeastaan osasin tiputtaa turhan ja liiallisen stressaamisen pois vasta tämän vuoden alusta, kun viime vuoden lopulla kävin hyvin lähellä uupumusta. Tajusin stressaavani asioista jotka eivät edes ole minun vastuullani. Asioista joihin en voi vaikuttaa. Asioista joista stressaamista minulta ei edes odoteta. Olin kierroksilla ja nukuin heikosti.

Koska en saanut työterveydestä sairaslomaa vaan ainoastaan nukahtamisen avuksi käytettävää psykoosilääkettä, otin joulun alle talviloman ja nukuin itseni jälleen mukavaksi lääkkeen avulla sen 1,5 viikon aikana. Sinä aikana jokin naksahti päässäni, johtuiko se sitten riittävästä unesta vai oliko lääkkeellä osuutensa asiaan, mutta ymmärsin tipauttaa hanskat ja jättää töistä stressaamiset niille, joille siitä maksetaan, nimittäin minulle ei.

Tämä vuosipa onkin sen vuoksi mennyt pitkästä aikaa hiukan mukavammin. On ollut enemmän energiaa miettiä omaa hyvinvointia ja panostaa ainakin mielenrauhaan ja paremman kehoyhteyden hakemiseen. Askel kerrallaan kohti balanssia. Edelleen toki joutuu itseään muistuttelemaan, että asiat eivät ole kerralla käännettävissä, vaan suuret laivat kääntyvät hitaasti.

Mutta tämmöinen minä olen. Mieli laukkaa aina edellä ja kaiken pitäisi tapahtua mieluiten eilen. Samaan aikaan en meinaa saada tehtyä oikein mitään mitä suunnittelen tekeväni. Ehkä sekin voisi olla pohdinnan aihe myöhempään hetkeen.

Kiva, että viihdyit Mielen äärellä taas tänne asti. Jos kiinnostaa kuulla jostain tietystä tässä tekstissä sivutusta asiasta lisää, niin tipauta kommentilla tai viestillä aihetoive. Myös muita toiveita aiheista saa edelleen heitellä.

<3 Marjo